Takaisin

Markku-Mäenpää-650.jpg

Sen pituinen se. Nimittäin Suomen hiihtokeskusten asiakkaan ostopolku, tai oikeastaan sen kehityskaari vuodesta 1969.

Sain ensimmäiset kosketukseni hiihtokouluun juuri kyseisenä vuonna, jo nyt koivikon valtaamassa Aulangon hiihtokeskuksessa, Hämeenlinnassa. Tarjolla oli yksi sompahissi, joka mahdollisti asiakkaalle extra-elämyksen, sillä Aulangolla hiihtopäivä käynnistyi rinteen laelta ja viimeisen laskun jälkeen sai vielä tehdä yhden “ylimääräisen” nousun. Jos pitäisi veikata, niin Aulangon palvelustrategiaa ohjasi ennemminkin topografia, kuin kvaliryhmän runsas insight-saaste. Muonapuolelta löytyi munkkeja, grillimakkaroita sekä lakuja. Sen sijaan juomasektorilla oli tiukkojen vuosineuvottelujen päätteeksi päätetty aloittaa yhteistyö VIRI-brändin kanssa, jonka lasipulloihin pakattua tuotetta lämmitettiin asiakaspuolelle asemoidussa kuumavesihaude-altaassa. Nam, riksraks ja rouskis.

Kaksi kohtaamispistettä, kummassakin lisäarvoa tuottavat elementit, ainutlaatuinen positio, josta puhun vieläkin. Puhun, koska ajankulku ja olosuhteet huomioon ottaen, maamme “hiihtokeskusten” tarjoamat palvelukokemukset ovat ottaneet takapakkia ja paljon.

Päättyneellä kaudella minulla oli tilaisuus kokea hiihtokeskus-ostopolku ja sen tuottamat elämykset läpi polarisaation. Yhteensä 15 rinnepäivää, joista kuusi päivää Val d´Isèressä, neljä Rukalla, kolme Himoksella (vai Himoksessa?) ja kaksi Sappeessa. No, Val d´Isèren kuuteen päivään mahtuu yksi squash-päivä, mutta sitä ei lasketa, eikä siitä puhuta.

Lopulta kaudestani muodostui mittava 11 viikon slotti, joka starttasi Sappeen väljiltä rinteiltä ja huipentui Antti Railion keikkaan Rukalla. Matkalle mahtuu siis useita palvelukokemuksia, joiden laatu vaihteli ala-arvoisesta kiitettävään.

Hyvää, sanoi mustapartainen mies, huomenta. ”Katsos vaan, aurinko paistaa.” Nyt äkkiä verkkokauppaan ostamaan päivälippu ja hisseille hyvissä ajoin. Eipäs onnistukaan, koska päivälippuja ei voikaan ostaa verkosta samalla päivälle. WTF. Siis ensimmäinen nousu pummilla ja sitten lipputoimistoon brittien tönittäväksi. Cheers.

”Rinteemme ovat avoinna päivittäin klo 10-20”, kertoi saitti. Loistavaa. Jos en käy suihkussa, niin ehdin rinteeseen ensimmäisten joukossa kissanjälkiä nuolemaan. Ajoin 45 minuuttia kohteeseen, huomatakseni tyhjän parkkipaikan ja tuulessa svengaavan A4:sen, jossa oli kirjoitus: ”Tapaninpäivänä avaamme klo 12.” WTF2. Puolikas röökitoppa siinä kului odotellessa.

”Hiiligrillistämme mm. marinoitua broilerinrintaa, lehtipihvi maustevoilla, piripiri-broilerburger…” No jopas. Täällähän on ymmärretty satunnaisen matkailijankin tarpeet. ”Mä ottaisin lehtipihvin ja 16 senttiä tota malbecia.” ”Tästä alakerran bistrosta saa lounasaikaan vain panineja. Yläkerrasta löytyy lounasbuffa, jossa saa kympillä syödä niin paljon kuin jaksaa. Hintaan sisältyy vesi ja kotikalja. WTF3. Nu tar vi en liten svagdricka.

Olisihan noita lisääkin, sieltä sekä täältä.

Seuraavan sesongin alkuun näillä otsoniarvoilla on noin seitsemän kuukautta. Lumitykit ovat ansaitulla lomalla ja rinnepäällikön blogissa puhutaan golf-asioista.

Sopisiko niin, että jokainen kohderyhmäänsä kunnioittava hiihtokeskus-pomo aloittaisi keskuksensa ostopolun määrittelemisen jo nyt. Mielellään nollasta. Apuakin saa, vaikkei haluaisikaan.

Kalpiksessa nähdään.